Saattaa nimittäin olla, ja nyt koputan hetimiten puuta, että me olemme huomenissa tovin verran Gentlemanin kanssa kaksin. Siis ihan oikeasti kaksin. Edellisestä kerrasta alkaa olla tuota pikaa vuosi. Ellei oteta laskuun muuttopuuhia kesällä, jolloin kotona oli vain MH. Mutta eihän se ole kaksin, joten ei sitä oteta lukuun.

Sukulaispariskunta on välillä villiintynyt lupailemaan, että voisivat kyllä vähän joskus jeesata meitä. Ja niinpä me nyt sitten huomenissa tuuppaisimme sinne koko lauman - poislukien Talvityttären - päiväksi melskaamaan. Talvityttärellä on omia menoja, joita tuon ikäisellä nyt jo oikein hyvin saakin olla.

Mutta onhan tässä huomiseen toki matkaa ja mikäli käy kuten on ollut tapana käydä, pienten lasten päiväkodissa kiertänyt vesirokko puhkeaa kukkaansa Merihevosen iholla heti aamuyön tunteina taikka Prinsessan viikolla potema vaiva äityy uudestaan ikäväksi, jollei sitten se työkaverini itsellään arvelema vatsatauti ole päässyt pesimään omaan kehooni. Niin että vielä ei hihkuta, mutta valoisan odottavaisella kannalla ollaan.

Gentlemanille ehdottelin, että kaksin ollessamme me voisimme vaikkapa hoitaa olohuoneen aloitellun tapetointiurakan päätökseen tai käydä vimmalla viikon varrella jälleen täyttyneiden puhtaan pyykin korien kimppuun. Gentleman katseli hitaasti ja pudisti päätään. Ei kuulemma.

Voisin markkinoida myös shoppailuajatusta, sillä olen huomannut, että ostostelureissu tulisi tarpeeseen. Meillä kun on töissä suuri peili heti ovensuussa, niin että ei voi olla näkemättä kuvajaistaan heti sorvin ääreen saapuessaan. Ja siitä peilistä olen ollut havaitsevinani, että mamman karteroopi kaipaisi päivitystä. Siellä on nimittäin sellaisia farkkuja ja samettihousuja ja muuta, jonkakaltaisissa olen viihtynyt koko ikäni. Vaan nyt se onkin juuri se ongelma: ikä. Kun reidet eivät enää ole kapoiset kuin kaksikymppisellä, voisi olla aiheellista hankkia tyylikkäät mustat suorat housut tai kauniisti leviävä hamonen (joita en kyllä talvisaikaan tule laittaneeksi ylleni kuitenkaan).

Vaihtoehtoisesti voisi ajatella yrittävänsä jumppaan ja jatkavansa eloansa vakosamettifarkuissa. Mutta se on aika utopistinen ajatus tietysti se.

Niin, ja jotenkin epäilen, ettei Gentleman sille shoppailuehdotuksellekaan lämpene.

Mutta noinkohan me osataan kaksin ollakaan?

Pikkuruinen leikki viime viikolla vauvaleikkiä. Täysin leikkiinsä uppoutunut lapsi tokaisi kuivasti vauvalleen: "Sehän on järkyttävän hauskaa." Minä ratkesin nauramaan ja tyttö havahtui hämmentyneenä katsomaan, mitä leikin ulkopuolisessa maailmassa oikein tapahtui.

Tänään ei ollut järkyttävän hauskaa. Ei tosiaan.

Minä jotenkin ajattelin siivoilevani taloa, joka on päässyt melkoiseen huvikumpu-kuntoon. Gentleman oli kuitenkin tehnyt ihan toiset plänit ja niihin sisältyi erinäisiä kauppoja, keskuksia ja kruisailuja.

Kai tämä lopputulema on sikäli tasapuolinen, ettei kummankaan suunnitelma varsinaisesti toteutunut. Sotkun keskellä eletään ja kaappi on ihan yhtä tyhjäntäysi kuin aamullakin.

Me otettiin ekaksi pysähdykseksi isojen pirpanoiden kotiin nouto. Tai siis mukaan.

Ja nyt lupaan, että ikinä, ikinä, ikinä enää ei mennä M I N N E K Ä Ä N silloin, kun lapset palaavat etäilemästä. Minä en ainakaan lähde.

Kun Esikko oli kerran tullut autoon, kerran poistunut autosta, huutanut vähän, haukkunut Pikkuruista ja Prinsessaa, satuttanut Pikkuruista, karjunut Gentlemanille ja pysäytyttänyt puheillaan kaksi kertaa ohjaamani auton tiensivuun, päästiin ajamaan pois noutopaikalta ja kohti ekaa kauppaa.

Parkkihallissa ehdotin, että Esikko voisi jäädä autoon huutamaan pahaa mieltään. Siis siitähän se oli harmissaan, että piti tulla kotiin, mutta kohteet kiukulle ei oikein osuneet. Mimmi roiski vihaansa joka puolelle kuin oksennustautinen alien.

Mukaan se sitten kuitenkin otettiin. Monesko virhe?

Ehdittiin hoitaa asioista muutama pikkukauppajuttu ja koko alituisen ajan tämä yksi joko riiteli tai marmatti ellei sitten ollut kinuamassa ja haluamassa jotakin itselleen. Seuraavaksi oli tarkoitus kaupattaa isosti ja etsiä ateria kaikille.

Sitten ilmeisesti Prinsessalta paloi käämit tai olisiko tämä muuten vain heittäytynyt hilpeäksi. Prinsessa päätti pistää peliin ykköstemppunsa, jolla aina saa ärsytettyä Esikosta ääntä esiin enemmän kuin tarpeeksi. Pikkuruinen oli joutunut siinä kohdassa mm. odottelemaan yhtä siskoa huoltopysähdykseltä, joten hän löysi itseltään ylimääräistä virtaa, jolla osallistua hauskanpitoon.

Esikkohan ratkesi aivan täysin.

Huutamista, kiljumista, raavintaa, lyömistä, uhkauksia, jalalle tallomista.

Ensimmäisten huitaisujen jälkeen iskut osuivat Gentlemaniin, joka päätti toimia kuin neljävuotiaan kanssa ja napata tytön holdingiin.

Oi kunpa maa olisi niellyt minut ja meidän muut lapset. Voi että hävetti. Keskellä eräänlaista keskusta holding-painissa kaksitoistavuotiaan kanssa! Ehdin miettiä empatialla ja sympatialla kaikki tuntemani erityislasten äidit, joiden elämässä tällainenkin on kausittain jokapäiväistä puuhaa, oli paikka julkinen tai ei.

Rauhoittumisen häämöttäessä ilmoitin, että koko sakki siirtyy nyt hanhenmarssia auton suuntaan ja auton nokka puolestaan osoittaa kotitonttia. Esikolle pyrittiin järjestämään rauhaa jättämällä hänet omalle penkkirivilleen, mikä olikin ilmeisen toimiva ratkaisu kohtuurauhallisen ajomatkan saavuttamiseen.

Kotona riita kuitenkin taas raikui. Minä jätin päivällispöydän jälleen väliin, kun marmatus alkoi heti siitä, että tartteeko syödä ja onpa pahaa. Ja toi tuijottaa ja toi on tyhmä eikä toi pessyt käsiään ja ja ja ja.

Lueskelin Sinkkosen kirjaa nuoruusiästä saadakseni edes hiukan voimaa ja ymmärrystä.

Yritin keskittyä pikkupirpanoihin, jotka yllättävän kepeästi laskettelivat painostavan tunnelman päällä, touhusivat, kikattelivat, kiipeilivät syliin ja halittelivat.

Olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että Talvityttö sattui olemaan kylässä kaverillaan eikä päässyt todistamaan koko kauheutta.

Lopulta illan tullen isokin ipana sitten tahtoi hämärässä keittiössä jutella siitä, kuinka häntä harmittaa, että sillä lailla kiukkuili. Kiitettävää itsetutkiskelua osoittaen.

Mutta kyllä tämä nyt oli aika hel**tillinen päivä. Puhuin Gentille, että jotain ulkopuolista näkökulmaa ja keskusteluapua olisi (Esikon) varmaan hyvä saada. Kyllä tähän muuten leviää päät - ja perhe.

Puolisentoista vuotta sitten kuuntelin eräässä tilaisuudessa vaikuttajaksi pyrkineen ihmisen puhetta. Hän puolusti ydinperheitä, lapsen oikeutta äitiin ja isään, ehjään lapsuuteen.

Kaunista ja hyvää.

Mutta oli hänellä perusteitakin. Esimerkiksi se, että yksinhuoltajien ja uusperheellisten lapset kasvavat häiriköiksi, päihteiden käyttäjiksi, pikkurikollisiksi.

Muistan vieläkin, kuinka otti päähän. Olin kiukkuinen monta päivää ja naputin, ettei meillä sentään mitään rosvolaumaa kasvateta.

Eilen meidän ipanat narahtivat.

Ilmeni, että talossa puuhattu pitkin syksyä vaikka sun mitä. Aamupalaksi on nautittu kotikaapista karkkihyllyn herkkuja ja iltapäivää varten tyhjennelty kaikki kotoa löytyneet rahakätköt. Kioskeilta ja kaupoista - joissa ei ensinkään ole ollut lupa liikkua - on tarttunut mukaan lisää karkkia ja useampia leluja. Kotiin asioita on selitelty sujuvasti valhein.

Kai kaikki penskat joskus mokaavat - ja olisihan se voinut olla hurjempikin salaisuus.

Silti olen huolesta tolaltani. Ja mietin, oliko tuo vaikuttamaan pyrkinyt henkilö sittenkin oikeassa.

Päätin, ettei minun tarvitse.

Olen kolme vuotta koettanut luoda lapseen hyvää suhdetta. Olen kohdellut häntä kuin omaani - hyvässä ja pahassa. Olen huolehtinut hänen arjestaan, koulustaan, harrastuksistaan, vaatteistaan ja ruoastaan. Olen herätellyt vauvojani päiväunilta tarjotakseni hänelle kyydin koulusta kotiin, olen käyttänyt häneen aikaa, vaivaa, rahaa ja tunteita.

Ja silti olen paha.

Olen inhottava ja paha, koska vaadin hyvää käytöstä, asetan rajoja ja edellytän osallistumista.

Olen inhottava, koska olen.

Isän uusi. Äidin tiellä.

Nettisivun murkkuartikkelissa sanottiin, että kasvavan nuoren on kapinoitava vanhempiaan vastaan, jotta hän irtautuisi heistä tunnetasolla. Kaikkein vaikeinta irtautumisen kerrottiin olevan siitä vanhemmasta, jota lähinnä murkku ennen kapinointiaan on ollut.

Äidin kanssa keskustelusta opin, etten murkulle koskaan ole puheissa muuta kuin etunimeni - siis en se äitiin viittaava nimitys, jota meillä perheessä käytetään. Kuulin, kuinka minusta valitetaan, mitä minusta kerrotaan, kuinka minua inhotaan.

Inhotkoon sitten.

Lapsella ei siis tässä kohden ole kehitystehtävää, joka mitenkään koskettaisi minua. Ei ole positiivista tunnesidettä, ei tarvita irtautumistaistoa.

Päätin astua niistä kaikista ulos. Puutun akuutisti puuttumista vaativaan käytökseen. Mihinkään muuhun en.

Tänä aamuna väsyin Esikon jatkuvaan esitykseen, käsittämättömän laajaan pikkuasioissa ilmenevään itsekkyyteen, ärsyttävään ahneuteen. Lähdin yhteisestä aamupalapöydästä ilmoittaen, että tulen takaisin show'n päätyttyä. Lapsi tuli itse sanomaan, kun nousi pöydästä: "Nyt voit mennä takaisin."

Välit ovat hyiset.

Ulkopuuhistaan Esikko tuli ovelle ja kutsui ensin Gentlemania, sitten Talvitytärtä. Kun ei kumpikaan vastannut, hän kutsui uudelleen Gentlemania. Minä istuin näköetäisyydellä lukemassa lehteä.

Etäisyyteen lapsi itsekin pyrkii.

Sitä Perhe-lehteä (1/12) lukiessani tein oivalluksen. Artikkelissa kerrottiin perheestä, jossa lapset kuuntelivat hätkähtämättä vanhempiensa riitaa. Asiantuntija kommentoi, ettei kuulosta hyvältä tuo hätkähtämättömyys. Normilapsi reagoi, jos asiat perheessä huononevat.

Ja minä aloin miettiä, että sitäkö tuo Prinsessan raivo on?

Jatkuvasti hänkin on tukkanuottasilla Esikon kanssa. Ja Esikon kanssa liittoutuvan Sylihiiren kanssa. Eihän se ennen niin mennyt, ei kesälläkään vielä. Pitkään Prinsessa oli Sylihiiren paras kaveri ja kesäaikaan Esikon luottosisko. Nyt huudellaan idioottia ja kakkapäätä kaiken aikaa. Yhtään iltaa ei mennä yhteiseen huoneeseen tappelutta nukkumaan. Yhtään ulkoleikkiä ei leikitä ilman, että jotakuta tönittäisiin, potkittaisiin tai jätettäisiin leikistä ulos.

Järkyttävä railo tähän perheeseen yhtäkkiä repesi.

Äiti arveli, että lapsi saattaa tahallaankin pyrkiä hajottamaan perheen. Saavuttamaan voiton. Ja ehkä niinkin, etteivät ne tunteet lopulta kohdistu minuun, vaan rooliin, jossa olen. En tiedä.

Pelottaa, ärsyttää, kiukuttaa, turhauttaa. Väsyttää.

Samaan aikaan Merihevonen herää joka unisyklin jälkeen ihmettelemään joululomalla pois otettua unituttia. Miksi hiivatissa sekin tyhmyys piti mennä tekemään? Ikään kuin en tietäisi, etteivät kaksivuotiaat noin niin kuin lähtökohtaisesti nuku hyvin.

Huvittaisi, jos ei ottaisi niin paljon päähän. Draamaa tämä arki on ollut aina, nyt se on jatkuvaa melodraamaa. Mielialanvaihteluita ja iänmuutoksia, vaihteluvälit lasketaan sekunneissa.

Yhtenä hetkenä Esikko sovittelee ylleen vaatteita ja miettii, mätsäävätkö ne. Seuraavaksi hän tahtoo leikkiä keppihevosilla.

Ja suuttuu siinä samassa naapurin tytölle, kun tämä kehtaa leikkiä Prinsessankin kanssa.

Siitä se itku äskenkin tuli.

"Ka i k k i VIHAA mua!!"

Siis hyvästi, seesteiset vuodet. Nyt me olemme teiniperhe ja olemme sitä yhtäjaksoisesti ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Oops, enemmän, koska kymmenen vuoden päästä teinikiukkuavat jo pienimmätkin. Eli lasketaan... viisitoista.

Taivas varjelkoon!

Vaikka nuorten parissa työskentelenkin, koen yhtäkkiä akuuttia tarvetta päivittää tietämystäni murrosikäisten sielunelämästä.

Aikuisten kesken istuttiin pyöreän pöydän keskustelu. Se oli, ajoittaisia kiivaita äänenpainoja lukuun laskematta, miltei miellyttävää ja toivottavasti tuloksekasta. Puhuttiin esimerkiksi siitä, mitä meillä syödään. Kyllä, todellakin. Sillä tällaisista asioista Äidille on viime aikoina itketty useammin kuin kerran. Kun Soolomamma tekee ruokaa, josta Esikko ei tykkää ja sitä on pakko maistaa / syödä. Saman kohtalon kokevat kaikki Ylettömän Nirsot pikkusiskotkin, mutta eihän tässä nyt siitä ollutkaan kyse. Vaan Esikosta!

Joku on sanonut, että murrosikäisen mieli toimii kuin mielialahäiriöisen.

Kasvatuskumppanuus sai aikuisten keskustelusta hyvän alun ja huikealla idealismilla voisi toivoa, että tällainen yhteistyö kantaisi tulevina vuosina. Aikamoinen vaatimus se on meille kaikille. Lähtökohtaisesti toisiinsa ennakkoluuloisella nyrpeydellä suhtautuvien (mistä se sitten juontaakaan, mutta niin se vain on!) olisi tuettava toistensa toimintaa - ja luotettava. Olisi uskottava lujasti, että nuoren kertomus kauheasta kaltoinkohtelusta ei ole mitään poisjättämätön puhdas totuus - ei sittenkään, vaikka tunnetasolla ensimmäinen luonnollinen reaktio toki on lähteä puraisemaan pää poikki pikkutyttöä kiusaavalta Noidalta.

Huoh.

Nyt Neiti Kaikkienvihaama touhuaa Talvitytön kanssa. Oikea taivaan lahja tuo Talvitytär meille juuri nyt! Isompi, jo omista kuohuistaan tyyntynyt, tykätty ja arvostettu esikuva on Esikolle enemmän kuin tarpeen tänä talvena.

Totesimme tosin jo, että ensi kaudelle emme uutta vaihto-oppilasta uskalla ottaa. Meillä kuohuu nyt liikaa.